17 Feb 2014

Onnellista elämää 1,16 euron tuntipalkalla

Osasyy blogilöhmöilyyn on se, että onnistuin kuukausi sitten ihan sattuman kaupalla saamaan töitä. Monet asiat Argentiinassa toimii suhteiden avulla ja melkoisen epävirallisia reittejä - näin myös mun työllistyminen. Erään erityisen kuuman ja painostavan päivän käännyttyä iltaan ja aamuyön pikkutunneille yksi kämppiksistäni tuli kolkuttamaan mun huoneen ovea. Kämppis työskentelee meksikolaisessa ravintolassa, jonne etsitään tarjoilijaa ja, jos mua vain kiinnostaisi, niin työhaastattelu olisi nyt ja heti. Laahasin siis erittäin hehkeän, koko päivän tuulettimen välittömässä läheisyydessä nuokkuneen ulkomuotoni meidän etupihalla tapahtuvaan haastatteluun ja pesti oli meikäläisen ennenkuin ehdin kissaa sanoa - puhumattakaan sitten kertoa työskentelyhistoriastani. Sopimuksetta tietysti (ei mulla kyllä mitään työlupaa olisikaan) ja tämän hetkisen vaihtokurssin mukainen tuntipalkkani on huimat 1,16 euroa. Lähdin hommaan into piukassa - onhan tämä mahtava tilaisuus tutustua paikalliseen työkulttuuriin ja samalla saada gastronomia-alan työkokemusta. Ja myönnettäköön, että kyllä ne ylimääräiset pesot käyttöön tulevat.
 
(Sivumainintana, että kyllä moisella palkalla kai vaatimattomasti voisi elääkin: tienaan osa-aikahommastani 1760 pesoa plus vähintään 500 pesoa juomarahoja. Mun vuokra on 1400 pesoa ja ruokakuluja menee suunnilleen 500 pesoa kuukaudessa. Käytännössä en paljon enempää kulutakaan.)

Argentiinalainen työmoraali, ainakaan tässä tapauksessa, ei ihan yllä eurooppalaisiin sfääreihin. Teoriassa mä työskentelen neljästi viikossa iltakuudesta puolille öihin. Käytännössä työpäivien määrä täsmää (jos en päätä yllättäen lähteä lomalle, mikä sekin tuntuu olevan ihan ok), mutta työt alkaa puoli seitsemältä, tai ehkä seitsemältä, tai ehkä myös myöhemmin, ja jatkuu siihen asti kuin syöjiä tai tilauksia riittää. Itse hommakin on leppoisaa kuin maten juonti - asiakkaiden voi antaa odottaa vähän kauemminkin, laskun loppusumma saattaa heittää suuntaan tai toiseen (laskutuksen hoitaa paikan omistaja, kyse ei siis ole mun surkeesta matikkapäästä vaan ruuan arvon joustavuudesta suhteessa sen syöjään) eikä hygieniankaan suhteen olla turhan tarkkoja. Nurkat vilisee hämähäkkejä, mutta omistajan mukaan se on osa meksikolaista tunnelmaa, vaikka enemmän kyse taitaa olla laiskuudesta, heh.

Kekseliäisyys on tässä maassa arvossaan ja sen olen oppinut myös töissä. Ruokaa tarjoillaan, vaikka veden tulo olisi poikki (ja näin kuumana kautena vesi loppuu valitettavan usein ja siitä seuraa useita elämää hankaloittavia seikkoja: astioita ei voi pestä, pöytiä ei voi pyyhkiä kostealla eikä työntekijöillä ole saunan lämpöasteisiin yltävässä ikkunattomassa keittiössä mitään juotavaa) ja puuttuvia raaka-aineita lainataan tarpeen tullen naapurissa olevasta sushipaikasta tai käydään kesken kaiken kaupasta. Jälkiruoka loihditaan kaupan jäätelöpatukasta, jonka päälle ripotellaan vähän kaakaojauhetta ja vaniljakastiketta koristeeksi. Argentiinalaiseen chamuyero-tapaan kaikille puutteille ja toimimattomuudelle on vakuuttava selitys: esimerkiksi vanhentuneet nettisivut johtuu ohjelmoijan lomailusta, vaikkei ohjelmoijaa taida olla olemassakaan. Myönnettäköön, että mua häiritsi alussa melkoisestikin kaikki tämä työskentelyn tehottomuus (meidän jäätelöputiikissa on kaksi työntekijää joka asiakasta kohti, mutta palvelua ei silti saa), epätäsmällisyys ja yleinen kaoottisuus - meidänkin ravintolassa kaikki työntekijät tekee kaikkia työtehtäviä, mikä johtaa usein siihen, ettei kukaan tiedä mitä oli tekemässä saatika sitten mitä muut tekee - mutta nyttemmin oon oppinut nauttimaan työn leppoisuudesta sekä työn ja muun elämän jatkumosta.

Meidän ravintola on pieni ja meitä työntekijöitä on vain kolme - mun kämppis, paikan omistaja ja minä - joten tiimihenki on loistava. Me tanssitaan keittiössä, mennään töiden jälkeen yhdessä syömään (mainittakoon että pomon laskuun - ruokailut kuuluu työsuhde-etuihin) ja puhutaan kaikesta, nauretaan ja itketään yhdessä. Työskentelyn ja vapaa-ajan välille ei vedetä ainakaan meillä niin tarkkaa viivaa kuin Euroopassa, millä on tietysti sekä hyvät että huonot puolensa, mutta pääasiassa tykkään että työtiimi on kuin pieni perhe ja että töissäkin ollaan ihmisiä eikä pelkkiä työtehtäviä suorittavia koneita. On ihan normaalia, että joku lähtee työaikana käymään kotona tai kaupassa tai muuten selvittelee töissä omia henkilökohtaisia asioitaan. Käytännössä mulle maksetaan siitä, että auttelen kavereita parhaani mukaan pari tuntia viikossa toisella puolella kaupunkia.

Ja hassua meidän kolmikossa on se, että vaikka ravintola tarjoilee meksikolaista ruokaa, ei meistä kukaan ole edes käynyt Meksikossa. Tacot ja nachot tarjoilee nimittäin argentiinalais-kolumbialais-suomalainen tiimi.

Pahoittelen siis blogihiljaisuutta. Elämän intensiivisyyden lisäksi postaustahtia on vähentänyt kaavailemani blogikonseptimuutos, mutta sitä katsellaan kaikessa rauhassa kunhan sille löytyy aikaa.

PS. Mahtavaa nähdä, että ainakaan meidän ravintolassa ei suuremmin heitetä ruokaa menemään. Sen lisäksi, että työntekijät syö ylijääneitä ruokia estottomasti, käy ravintolassa lähes päivittäin katulapsia likaisine kasvoineen ja risaisine vaatteineen pyytämässä jotain syötävää. Erityisesti kahta poikaa paikan omistaja kohtelee erittäin hyvin - nämä pojat nimittäin eivät olleet mukana jonkun aikaa sitten tapahtuneessa varastusjupakassa. Muistutus siitä, että todellisuus täällä on vähän eri kuin Euroopassa.