21 Jan 2014

En oo viime aikoina ollut kovin produktiivinen. Mun aivotoiminta tuntuu blokkaavan tuotteliaisuuden ja oon onnistuneesti harhauttanut ajatussekasotkuani käyttämällä kehoani: oon täyttänyt mun viikko-ohjelman pyöräilyllä, kiipeilyllä ja parkourilla. Joo, parkourilla, vaikka tais joskus tulla sanottua ettei musta ois siihen. Höpsis! Musta on tekemään ihan mitä vain, jos vain haluan. Miksköhän oon koskaan ees ajatellut toisin.

Ja mikä mua sitten on viime aikoina vaivannut? Se tosiasia, että mulla on enää seitsemän kuukautta aikaa olla Argentiinassa. Sen jälkeen ois hyvä palata takaisin Saksaan, saattaa opiskelut loppuun ja mitä lie vielä. Mun elokuinen lentopäivämäärä kummittelee jo nyt mielessä, vaikka siihen on vielä vaikka miten paljon aikaa ja siihen mennessä mieli ehtii varmasti muuttua monen monituista kertaa. Muttamitäjosseeimuutukaan. Haluaisin pystyä ajattelemaan että voin olla täällä niin kauan kuin huvittaa, siihen asti kunnes tunnen olevani valmis palaamaan (jos koskaan), mutta Saksan opiskelusäännökset ei oikein oo samaa mieltä. Eikä varmaan moni muukaan taho.

Musta tuntuu, että mulla on kiire elää mun elämää täällä, koska pian (ja pian on hyvin suhteellinen käsite - täällä tunnit ja päivät ja viikot vaan vilahtaa ohi ihan huomaamatta!) en enää voi.

Ehkä mun vaan pitää palata viisauteen, jonka rustasin päiväkirjan kannen sisäpuolelle joskus kauan ennen täysi-ikäisyyttä: "Sometimes I have to remind myself that I can do whatever I want to."

10 Jan 2014

Kohtaaminen katukoiran kanssa

Oikeastaan mulla ois tänne vaikka mitä raportoitavaa, mutta prioriteetit meni uusiks edellisillan tapahtumien ansiosta: haluan jakaa teille tarinan kohtaamisesta erään tietyn katukoiran kanssa.

Argentiinassa on paljon katukoiria ja sellaisia melkein-katukoiria. Sellaisia, jotka vaeltavat vapaana pitkin kaupungin katuja vailla minkäänlaista omistajaa, ja sellaisia, jotka viettävät suurimman osan aikaa kaduilla, mutta joku tai jotkut kuitenkin jonkun verran huolehtivat niistä. Köyhemmissä kaupunginosissa koirissa on oikein kunnolla vahtikoiran vikaa. Eksyin kerran moiseen paikkaan ja marssin sieltä kyllä reipasta tahtia myös pois - aggressiivisesti räksyttävät louskaleuat tiukasti kintereilläni. Siitä asti olen ollut hyvinkin varuillani katukoirien kanssa, vaikka useimmat niistä ihan rauhanomaisia ovatkin.

Edellisiltana olin konsertissa kavereiden kanssa. Reippaasti puolenyön jälkeen alkoi kuitenkin väsyttämään sen verran, että päätin lähteä kotiin. Olin oikeastaan luvannut itselleni, etten kävele puolenyön jälkeen kaupungilla yksin, mutta tavallisuudesta poiketen kukaan ei tällä kertaa lähtenyt saattamaan. Yhden korttelin käveltyäni huomasin perässäni kulkevan koiran, mutta jätin sen huomiotta (kuten katukoirien kanssa on hyvä tehdä). Noin kymmenen korttelin kävelymatkan jälkeen tajusin, että sama koira kipittää edelleen kintereilläni. Aloin puhumaan sille, koska olo oli huomattavasti turvallisempi koiran saattelemana - vaikka tämä kaupunki melkoisen turvallinen paikka onkin, on tietysti hyvä pitää varansa. Kotiportille saavuttuani käskin koiran pitää paikkaa, hivutin porttia juuri sen verran auki, että pääsisin sujahtamaan siitä läpi ja -wooooosh!-, tietysti koira ryntää kaikella voimalla portista läpi ja sisään taloon.

- Heippa kaikki, oon taas kotona! ...ja tässä ois yks katukoira, joka seuras mua.

Kaikkien huoneiden ovet oli auki, mutta koira odotti kunnes avasin oman huoneeni oven ja asettautui sen lattialle nukkumaan, ihan kuin olisi jo lukemattomat kerrat tehnyt niin. Yritin saada sitä liikkumaan takaisin ulko-oven suuntaan, mutta koira pysytteli itsepintaisesti paikallaan. Koska olin väsynyt, päätin jättää asian sikseen ja jatkaa koirasta eroonpääsytaistoa seuraavana päivänä. Menin nukkumaan. Katukoira huoneen lattialla.


Aamulla silmät avatessani seisoi koira mun sängyn vieressä ja tapitti mua isoilla, ruskeilla silmillään ja heilutti häntäänsä. Koko eläimestä tuntui huokuvan onnellisuutta ja elämänintoa. Näytti siltä, että koira haluaa jatkaa matkaansa, joten avasin ovet ja portit ja sinne se meni.

Kokemus oli mulle uskomaton - en oo koskaan tavannut yhtä älykkään oloista koiraa. Kaipa se aisti, että mulla oli turvaton olo kävellä yksin kotiin? Ja tiesi, että sen on seuraavana aamuna jatkettava matkaa mahdollisimman varhain, täällä kun ei oikeastaan saisi pitää eläimiä (puhumattakaan sitten katukoirista..). Ja saipa koira samalla turvallisen yöpaikan ja raikasta vettä, muuta en sille valitettavasti voinut tarjota.

Saa nähdä koska me kohdataan uudelleen. Sillä kaikkia kohtaamisia on aina kaksi (saksalainen sanonta).

6 Jan 2014

Kuvia La Platan kaduilta

Mulla on ollut postausvarastossa jo reippaan aikaa tällainen kokoelma kuvia La Platan kaduilta. Mietin ensin tylsyyksissäni olla postaamatta näitä lainkaan, mutta toisaalta musta kadut kertoo paljon asuinpaikasta ja kattelen myös ite mielelläni muiden asuinpaikkojen katukuvia. 

Ka jotta ei muuta tähän väliin. Lämpimiä terveisiä Argentiinasta (+39C). On hyvä olla kotona.