31 May 2013

Tulevaisuuden reissusuunnitelmat: Argentiinasta Costa Ricaan


Tänään on siinä mielessä merkittävä päivä, että mun elämäni suurin reissu varmistu just muutama tunti sitten! Vaikka virallinen kutsu argentiinalaiselta yliopistolta vielä puuttuukin, on jo pidemmän aikaa ollut tiedossa että tuun nököttämään seuraavan syyslukukauden (eli elokuusta joulukuuhun) La Platan yliopiston pulpettien äärellä. Uutena tähän suunnitelmaan tuli parin päivän takaisen päähänpiston johdosta se, että mun paluulento kohti Eurooppaa lähteekin Costa Ricasta eikä suinkaan Argentiinasta...

Argentiinaan suuntaan siis heinäkuun puolivälissä ja siellä olisi tarkoitus viipyä viitisen kuukautta. Joulukuussa starttaa reissu kohti pohjoista, jota varten mulla on noin kolme kuukautta aikaa - matka menee varmasti vähän kiireiseks, mutta ei se mitään! Ja maaliskuun lopulla liitelen takaisin Saksaan Costa Ricasta.

Jos jollakulla on vinkkejä tai linkkejä Argentiinaan liittyen, taikka sitten Etelä-Amerikassa reissailuun ja siellä elämiseen noin ylipäänsä, niin älkää epäröikö jakaa niitä! :)

26 May 2013

Valokuvausreissu hylättyyn sotilastukikohtaan

Muistatteko tämän sotilastukikohdan Zerbstissä? Vihdoin sain aikaiseksi käydä läpi siellä otetut kuvat ja pienennellä niitä tänne blogiin sopiviksi! Jaoin kuvat kahteen eri postaukseen, koska niitä on yksinkertaisesti niin paljon enkä osannut valita joukosta parhaita :)

Tämä Zerbstin autio kaupunkikompleksi asuintaloineen, ruokaloineen ja elokuvateattereineen käytännössä keskellä ei-mitään sijaitsee vain muutaman kymmenen kilometrin päässä Hallesta. Tunnelma paikalla on aavemainen - vieri vieressä tönöttää tyhjänään taloja, bunkkereita ja umpeen kasvaneita asfalttikenttiä. Kaikkiin rakennuksiin pääsee sisälle äimistelemään sitä vähää, mitä niistä vielä löytyy. Kuulemani mukaan neuvostoliittosotilaat nimittäin ottivat suurimman osan sisustuksesta (jopa patterit!) mukaansa palatessaan takaisin kotiin Itä-Saksan luhistumisen jälkeen ja loput (kuten seinän putkia) on useat eri romunkerääjät käyneet pihistämässä. Mä olin paikalla naapurini kanssa, joka ruuvasi teollisuushalleista viimeisetkin lamput irti, niistä kun kuulemma saa isot rahat keräilijöiltä ja DDR-designin fiilistelijöiltä. Mä sen sijaan keskityin valokuvaamiseen urban exploring -periaatetta 'Take only photos, leave only footprints' seuraten.

Tässä yksi alueen pienistä omakotitaloista sisältä ja ulkoa sekä sen pihamaata:

Osaako joku lukijoista venäjää ja voisi sanoa, mitä ylläolevan kuvan tekstissä lukee? 

Sitten kiivettiin aidan yli seuraavalle rakennukselle, jossa oli ammunnan harjoittelupaikka torneineen ja maalitauluineen sekä entinen sikala - neuvostoliittolaisten sotilastukikohdat olivat kuulemma aika pitkälle omavaraisia.


Tästä seuraavasta teollisuushallista taas haettiin niitä kattolamppuja. Myös rakennuksen katolle pääsi kiipeämään, josta oli hyvät näkymät läheisen rakennustyömaan yli. Ainoat kymmenen kilometrin säteellä olevat ihmiset olivat nimittäin rakennustyöläisiä, jotka eivät missään nimessä saaneet nähdä meitä - alueelle ei nimittäin tietenkään saa mennä ilman lupaa. Jännitystä aution tukikohdan tutkimisesta ei siis puuttunut! Mutta onneksi törmättiin ihmisten sijaan melkein kirjaimellisesti peuroihin, joita pitkässä ruohikossa riitti :D

mikä lie oli tässä hallissa verboten (kielletty)

Semmoisia kuvia. Toisella kertaa postaan sitten kuvia alueen päiväkodista, ruokalasta ja elokuvateatterista! :)

21 May 2013

Elämää rahatta: dyykkaamisesta ja liftaamisesta

Oon tietoinen siitä, että mun elämäntapani on isolle osalle ihmisistä vähän eriskummallinen. Oon aiemmin kirjoittanut vaatteista kulutuskriittisesta näkökulmasta, mutta multa kysytään myös usein miksi liftaan ja dyykkaan ja oon vastannut milloin mitäkin, koska en oo koskaan aiemmin jäsennellyt ajatuksiani ja motiivejani näihin elämäntapajuttuihin liittyen. Aattelin siksi tehdä sen nyt täällä blogissa.

Dyykkaamisesta

aamupala roskapöntöstä
Aloitin dyykkaamisen asuessani Helsingissä vuonna 2009. En muista enää, mistä mä sen idean oikein sain, mutta eräänä syysiltana lähdin lähinnä uteliaisuudesta tsekkaamaan pari lähistön ruokakauppaa, että pääsiskö niitten roskiksille tonkimaan. Me tehdään nyt yliopistossa etnologian metodiseminaaria varten kenttätutkimusta ja mun ryhmän aiheeksi valikoitui melkein sattumalta dyykkaaminen (meidän dosentti on jostain syystä tavattoman innoissaan koko dyykkaushommasta!). Pohdiskeltiin sitten porukalla, miksi ihmiset dyykkaavat noin yleensä ja samalla mietin ensimmäistä kertaa sitä, miksi itse dyykkaan. Mun dyykkaamiselle on monta syytä:
  • eettiset syyt: musta on suorastaan rikos luonnonvaroja ja ihmisoikeuksia vastaan, että ruokaa tuotetaan yli tarpeiden ja syötäväksi kelpaava ravinto heitetään häpeilemättä roskiin. Kuten me kaikki tiedämme, on maailmanlaajuisesti paljon ihmisiä, joilla ei ole mahdollisuutta riittävään päivittäiseen ravintoon. Lisäksi luonnonvarat ovat rajalliset - meidän tulisi kunnioittaa luontoa ja luonnonvaroja eikä vain riistohyväksikäyttää niitä niin kuin meitä lystää. Tähän liittyen näen suurena ongelmana hallitsevan kapitalistisen rahajärjestelmän, joka tähtää mahdollisimman suureen voittoon ja kasvuun sekä estää meitä kehittämästä solidaarisen ravinnon (ja muiden resurssien) uudelleenjakelua.
  • rahalliset syyt: mulla olis varmasti tarpeeks pätäkkää ostaa ruokani, mutta dyykkaamalla säästää reippaasti rahaa, jolla voi esimerkiksi tukea mieleisiään järjestöjä, taiteilijoita ja kulttuuri-instituutteja tai vaikka matkustelemalla.
  • seikkailu: myönnettäköön, dyykkaaminen on vähän kuin aarteenetsintää. Koskaan ei tiedä, mitä roskiksista löytyy, tai löytyykö mitään. Jännitystä lisää tietysti kiinnijäämisen mahdollisuus: vaikka en suuremmin murehdikaan moista, on tavoitteena kuitenkin olla jäämättä kiinni, jotta dyykkauspaikka pysyy mahdollisimman helppopääsyisenä tulevaisuudessakin (häkkejä ja lukkoja täällä on jo riittämiin..).

Nykyään dyykkaamisella on mulle myös sosiaalinen merkitys: dyykkisaaliista on mukava jutella muiden kanssa, dyykattuja ruokia annetaan eteenpäin ja niitä saadaan muilta. Jos roskiksilla törmää toisiin dyykkaajiin, on niiden kanssa tosi helppo bondata, koska dyykkaus liittyy usein tietynlaiseen maailmankuvaan ja yhteiskuntakriittisiin mielipiteisiin. Tai sitten ihan vain siihen seikkailunhaluun.

yhden illan saalis huonekasveineen ja kukkapuskineen kaikkineen
Aiheeseen liittyen suosittelen lämpimästi esimerkiksi Taste the Waste -dokumenttia. Jo pelkkä trailerin katsominen vakuuttaa siitä, miten järjetöntä elintarvikebisnes Euroopassa onkaan. Hukkaan heitetyt elintarvikkeet ei nimittäin ole pelkästään menetettyä ruokaa, vaan myös tuhlattuja luonnon- ja energiavaroja sekä aikaa ja työpanosta, pahimmassa tapauksessa myös ihmis- ja eläinoikeusrikkomuksia.

Suurin osa mun elintarvikkeista tulee roskiksista ja tilanne tuskin tulee muuttumaan niin kauan kuin ruokaa heitetään nykyisen kaltaisesti menemään. Eikä pelkästään sitä, vaan vaikka mitä muutakin käyttökelpoista menee haaskuun: myös lähes kaikki mun huonekaluista on roskiksista (ja loput kämppiksiltä). Viime kerralla löysin jäteastiasta avaamattomia akryylivärejä ja käyttämättömiä pensseleitä - korkea aika ryhtyä kehittämään mun luovaa puolta! :)

Asiasta kiinnostuneille voi olla hyödyksi Trashwiki. Suosittelen myös lukemaan tämän dyykkiblogin FAQ:n :)
 
Liftaamisesta

There is no better way to travel - Hitchhiking
Ihan ekan kerran liftasin Irlannissa kaverin kanssa - kokeilunhalusta kai. Irlannin julkinen liikenneverkko ei ole kovin kattava (mutta sitäkin kalliimpi!), joten liftaamalla päästiin hyvin eteenpäin, vaikkei irlantilaiset oikein tuntuneetkaan tykkäävän peukalokyytiläisistä. Säännöllisen liftaamisen aloitin vuotta myöhemmin palattuani välivuodelta Saksasta takaisin Suomeen. Oon kotoisin pieneltä paikkakunnalta ja kerran mulle vain tuli yhtäkkiä sellainen olo, että nyt olis aika käydä kattelemassa muita maisemia. Ilman opiskelijakorttia mulla ei ollut suuremmin varaa bussiin tai junaan, joten peukalolla mentiin. Homma sujui helpommin kuin oletin, joten aloin liftaamaan kaikkialle kaikkina vuodenaikoina.

Saksaan muutettua liftaaminen jäi, koska kuvittelin sen olevan niin kovin vaarallista täällä suuressa maailmassa. Ihan höpsöä sellainen ajattelu! Onneksi tuli viime Espanjan reissulla liftattua, siitä sitten innostuin kokeilemaan Saksassa yksinliftaamista. Hyvin se täälläkin onnistuu, eikä varmasti ole sen vaarallisempaa kuin Suomessakaan!

Mulla on liftatessa kaks eri taktiikkaa: joko seison kyltti kourassa jossain tienposkessa tai juttelen ihmisille huoltoasemilla tai vastaavissa paikoissa. Molemmilla taktiikoilla on puolensa. Ite tykkään enemmän kyltin kanssa seisoskelemisesta (ilman kylttiä taas on vähän nihkeetä saada kyytiä), mutta ihmisille juttelemalla löytyy kyyti usein paljon nopeammin ja haluamansa kyydin voi käytännössä valita itse. Saksassa kätevää on se että autojen rekisterikilvistä tietää, mistä kaupungista kukin auto on kotoisin.

kyltti käpälässä tien varrella
Mutta nyt niihin liftaussyihin:
  • Seikkailu: Koskaan ei tiedä, kuka ottaa kyytiin, kauanko kyydin saamisessa kestää ja miten pitkälle yhdessä autossa pääsee. Liftatessa tutustuu ihmisiin, joihin ei muuten koskaan tutustuisi ja lähes poikkeuksetta pääsee juttelemaan mitä mielenkiintoisimpien tyyppien kanssa!
  • Rahalliset syyt: liftaaminen on maksutonta, ylläri. Jos en pystyisi liftaamaan, en varmasti matkustelisi yhtä paljon. Juna on ihan käsittämättömän kallista hupia tässä maassa ja pitkän matkan bussit vasta aloittelevat toimintaansa (eikä nekään kovin halpoja ole). Oon tähän asti matkustanut kimppakyydeillä (Mitfahrgelegenheit), mutta portaalista on nyt tullut kaupallinen ja sitä myöten myös kalliimpi. Tietysti muitakin vaihtoehtoja on, joita lämpimästi suosittelen käyttämään (Fahrgemeinschaft, Bessermitfahren), mutta liftaaminen on mun henkilökohtainen lempimatkustusmuotoni :)
  • Joustavuus: Liftaamaan voi alkaa mihin kellonaikaan tahansa, teoriassa myös ihan mistä tahansa. Ei tarvitse etsiä rautatieasemia tai tapaamispaikkoja; ei tarvitse olla ajoissa missään eikä ole sidottu aikatauluihin. Voi olla että junia menee tiettyyn suuntaan vaan viis kappaletta päivässä, mutta autoja huristelee menemään miljoonia. Siis oikeasti miljoonia! Ja miten moni näistä autoista on lähes tyhjänä liikenteessä..
  • Sosiaaliset syyt: Yritän liftaamisellani osoittaa, ettei maailma ole niin vaarallinen kuin luulemme. Media on mun mielestä vääristänyt meidän maailmankuvamme - liftarit ja niitä kyytiinottavat ihmiset on ihan tavallisia mattimeikäläisiä eikä joka toinen ihminen tuolla ulkomaailmassa ole potentiaalinen murhaaja. Tietysti maailmassa on myös pahuutta, mutta silti erittäin vähän. Lisäksi mua häiritsee se, että jokainen keskittyy laput silmillä vaan siihen omaan elämäänsä - mä oon mielelläni se häiriötekijä, joka odottamatta tulee huoltoasemalla kysymään kyytiä ja sosialisoimaan koko automatkan ajaksi :)

    leppoisaa matkustelua keskellä ei-mitään
    Liftaaminen vaatii kärsivällisyyttä, enemmän tai vähemmän hyvää valmistautumista ja toisinaan myös oma-aloitteisuutta. Koskaan ei tiedä, kauanko kyytiä joutuu odottelemaan, joten malttia ja eritoten välipalaa on hyvä olla mukana. Pitkänkään odottelun jälkeen ei ole syytä vajota epätoivoon, sillä aina joku lopulta ottaa kyytiin! Kiireisen aikataulun kanssa ei ole hyvä liftata, vaikka oon useasti ollut liftaten nopeammin perillä kuin julkisilla. 

    Liftarin laukusta on myös hyvä löytyä ainakin tussi; kartastakaan tuskin on haittaa, varsinkaan pidemmillä välimatkoilla (kuten itse tulin todenneeksi). Pahvia saa melkein joka lehtikeräyslaatikosta tai huoltoasemalta, joten sitä ei ole ihan pakko kantaa mukanaan. Hyviä liftispotteja voi katsoa hitchwikistä, mutta myös maalaisjärjellä pääsee pitkälle: moottoriteillä ei saa eikä kannata liftata, koska mitä nopeammin autot ajavat, sitä epätodennäköisemmin ne pysähtyvät ottamaan jonkun kyytiin; pysähtymistilaa on hyvä olla reippaasti; mitä kauempaa kaupungin keskustasta alkaa liftaamaan, sitä paremmalla todennäköisyydellä pääsee nopeasti matkaan ja niin edelleen. 

    Turvallisuudestaan kannattaa pitää huolta, vaikka en uskokaan liftaamisen olevan vaarallista. En esimerkiksi koskaan mene kyytiin, jos mulla on jotenkin kummallinen olo kuskin suhteen ja pidän kännykkää aina ulottuvilla (yleensä kädessä, hihassa tai taskussa) sekä arvoesineitä sylissä olevassa laukussa. Mulla on myös vakiona mukana monitoimityökalu, jota en toivottavasti koskaan tuu tarviimaan mihinkään muuhun kuin välipalahedelmien viipaloimiseen. Tähän asti oon liftatessa tavannut ihan uskomattoman ihania ihmisiä - ilman liftaamista olisinkin monen monituista kokemusta köyhempi!

    Elämä rahatta?

    Oon viime aikoina kulutuskriittisyyspuuskissani kiinnostunut rahattomasta elämänmuodosta enkä näe sitä mitenkään mahdottomana, että kehittelisin omaakin elämääni mahdollisimman rahattomaan suuntaan (täysin rahatonta elämää pidän tällä hetkellä erittäin monimutkaisena toteuttaa ja mahdollisesti myös moraalisesti kyseenalaisena). Tavaran ja palvelusten vaihtoportaaleja on netti pullollaan ja Hallessa toimii myös vaihtoakatemia TAAK, jossa tavalliset ihmiset opettavat toisiaan vaihtokauppana esimerkiksi elintarvikkeita tai palveluksia vastaan. Rahattomasta elämästä kiinnostuneille suosittelen tutustumista seuraavaan nettisivustoon, jota oon itse viime päivinä selaillut ihan täpinöissä: (R)evolution. (Linkitetty sivu on englanniksi, mutta saksankieliset artikkelit on huomattavasti parempia.) Kyseessä on saksalais-mallorcalainen pariskunta lapsineen, joka elää jo vuosia ilman rahaa. Ensi Berliinin vierailulla haluan pistäytyä perheen luona kylässä, niiltä olisi varmasti paljon opittavaa!

    18 May 2013

    Urbaania löytöretkeilyä Berliinissä

    Edellisviikolla (siis Italia-viikonlopun jälkeen ja Itämeri-viikonloppua ennen) liftasin taas rakkaaseen pääkaupunkiimme seikkailemaan. Tarkoituksena oli käydä pällistelemässä entistä Spreepark-huvipuistoa, joka on ollut autiona 12 vuotta, sekä Teufelsbergin salakuunteluasemaa (Abhörstation), joka sekin luhistuu kokoon jo vuosikymmeniä. Mutta ensin piti löytää kyyti Berliiniin. Yks vaihtoehto olis ollut tää:


    ...jostain syystä en luottanut tän kuskin ajotaitoihin ja etin itelleni toisen kyydin! ;)

    Salakuunteluasemalle pääsee huristamalla Grunewaldin asemalle S7:lla. Potsdamin suuntaan ajettaessa pitää asemalta lähteä oikealle ja kipitellä ison metsäalueen läpi niin kauan, kunnes horisontissa häämöttää korkea valkea torni, eli se salakuunteluasema. Virallisesti tornialueelle pääsee vain turistikierroksen kanssa, mutta aluetta ympäröivässä aidassa on enemmän kuin tarpeeksi ihmisen mentäviä aukkoja. Kokemuksesta voin kertoa, että jos ilman turistiopasta alueella harhailusta jää kiinni, voi seurauksena olla syyte kotirauhan rikkomisesta. Siinä tapauksessa ei auta muu kuin olla yhteistyökykyinen paikan valvojien kanssa tai lähteä käpälämäkeen (jälkimmäinen toimi meikäläisen kohalla). Suosittelen silti ehdottomasti salakuunteluasemalla käymistä - paikka on täynnä mitä upeimpia graffiteja ja tornin huipulta on mahtavat näkymät!

    Recht auf Stadt - oikeus kaupunkiin

    Seuraava kohde oli sitten se hylätty huvipuisto. Paikalle pääsee ottamalla S8 tai S9 asemalle Plänterwald ja kävelemällä joen suuntaan. Itse alue on tuttuun tapaan aidattu, aidan läpi pystyy tosin jonkun verran kurkistelemaan sisälle ja sen ylitys ei ole kummoinenkaan homma. Virallisia turistikierroksia on viikonloppuisin 15 euron hintaan, mutta mä päätin mielummin kokeilla aidan ylitystä. Tunnin verran sitä ehti kiertelemään ottamassa kuvia kunnes vartija yllätti vuoristoradasta: "Tiiät varmaan, mitä 'kotirauhan rikkominen' tarkoittaa?". Virallisen ohjeistuksen mukaan mun piti poistaa ottamani kuvat ja kadota näkyvistä niin nopeasti kuin suinkin. Vartija ei kuitenkaan onneksi tarkistanut kameraa, en nimittäin poistanut ensimmäistäkään kuvaa.


    Viime aikoina mulla on oikein kunnolla ollut onnea tutustua niinkin moniin vartijoihin ja poliiseihin - viime dyykkikerrallakin satuttiin jäämään kiinni, ensimmäistä kertaa sitten mun dyykkiuran alkamisen jälkeen eli vuodesta 2009! Vähän kyllä jännitti. Virallisesti kyseessä on Diebstahl im Wert von unter 0€, eli alle 0€:n arvoinen näpistys. Poliisimiehet kirjoitti meidän henkilötiedot ylös ja nyt ootellaan jänninä että seuraako tästä jotain vai ei - todennäköisesti ja toivottavasti kuitenkin selvittiin säikähdyksellä. Se on kyllä edelleen aika hassua, että syömäkelpoisen ruuan pelastaminen roskiksesta on rikos..

    15 May 2013

    Itämeren aaltoja ihailemassa

    Viime viikon pidennettynä viikonloppuna käytiin kaveriporukalla pyörähtämässä Itämeren rannalla, tarkemmin sanottuna Rerikissä (kartta) lähellä Rostockia. Meitä oli reissussa yhteensä kolme autollista porukkaa, joista kaksi autollista ajoi mottoritietä pitkin ja meidän autopoppoo huristeli maanteitä pitkin, koska haluttiin nähdä vähän monipuolisempia maisemia. Moottoritietyypeillä kävi harvinaisen huono tuuri ja ne jäi pariksi tunniksi ruuhkaan jumiin - kaikkien odotusten vastaisesti me maantieläiset oltiin ekoina perillä Rerikissä! Ja me päästiin näkemään ja kokemaan matkanteon ohella vaikka mitä, esimerkiksi Elbe-joen ylityksen lossilla, kaikenmoisia kylätohinoita ja paksua mustaa savua puhkuvan höyryveturin!


    Telttojen pystytyksen ja muun yleisen häseltämisen jälkeen suunnattiin rannalle just ajoissa ihailemaan auringonlaskua ja ottamaan ryhmäkuva. Meitä oli kaiken kaikkiaan siis yhdeksän telttailijaa.

    Mä oon kuvassa toinen oikealta. Osaan hypätä oikein elegantisti!

    Seuraavana päivänä nauttittiin Itämerestä ja saapuvasta kesän lämmöstä oikein kunnolla meidän yksityisrannalla, paikalla kun ei jostain syystä juuri ollut muita ihmisiä. Muutamat meistä kävi uimassakin, mutta en ite kastautunut polvia enempää, sen verran kylmää se vesi vielä oli! Sen sijaan tehtiin parin kaverin kanssa mutakuorintoja, rakenneltiin kivitorneja ja hypittiin rantajyrkänteeltä alas. Ja illalla leivottiin tikkupullaa nuotiolla :)


    Pitää sanoa, että noi pari päivää rannalla oli tosi rentouttavia! Me leireilijät tultiin tosi hyvin toimeen keskenämme - olihan meillä kaikilla melko samanlainen mielikuva leireilyn ohjelmasta, johon kuului lähinnä rannalla oleskelua, syömistä ja nukkumista.

    Kaverit jäi vielä telttailemaan yhdeksi yöksi ku mä jatkoin kohti seuraavaa matkakohdetta. Yks mun hyvistä kavereista on nimittäin kotoisin Lübeckistä (tai Lyypekistä..), joka sijaitsi vain noin sadan kilometrin päässä, joten käytin tilaisuuden hyväkseni ja suhautin sinne yheksi yöksi. Matka taittui liftaten (ylläri) ja tulinpa todistaneeksi kavereille liftauksen helppouden: pääsin hädin tuskin nousemaan autosta moottoritien levähdyspaikalla kun mulla jo oli jatkokyyti. Marssin nimittäin heti auton seisahduttua ensimmäisen paikalla seisoskelleen ihmisen luokse, joka sanoi mielellään heittävänsä mut Lübeckiin asti.

    Lübeckin maaseudulla pääsin tutustumaan paikalliseen eläinmaailman erikoisuuteen nanduun, joka on australialaisten emujen kaltainen strutsilintu Etelä-Amerikasta. Parikymmentä vuotta sitten jonkun paikallisen farmarin nandut olivat lähteneet käpälämäkeen, joten nyt ne vaeltelevat villinä Lübeckin pelloilla. En ollut uskoa silmiäni! Vähän samanlainen tarinahan on Hallen villinutrioilla, jotka oli alunperin tuotu Etelä-Amerikasta tarhaeläimiksi Eurooppaan.

    Siellä ne töpöttää! 

    ..kunnon luontoreissun nimissä en nähnyt itse Lübeckin kaupungista muuta kuin kirkon tornit horisontissa, mutta pääsin nauttimaan taianomaisesta metsästä ja upeasta auringonlaskusta maaseututunnelmissa :)


    Tänä viikonloppuna aattelin pitkästä aikaa pysyä kotona, ois tossa yks esseekin kirjotettavana.. :)