26 Feb 2013

Lumista maakuntamatkailua

Kun näkymä huoneen ikkunasta kymmenen aikaan aamulla (ties monennetta päivää putkeen) on tällanen: 


.. on mun mielestä parasta jäädä sänkyyn koko päiväksi. Tai oikeastaan samantien koko lopputalveksi.

Mutta sitten entinen naapurini soitti ja ilmoitti meidän lähtevän valokuvausreissulle läheiseen pikkukaupunkiin, jossa on kuulemma linna ja kaikki. Tarjous, josta ei voi kieltäytyä! Muutamaa tuntia myöhemmin kaivettiinkin Reinarin auto lumikinoksesta ja suunnattiin toiseen Saale-joen rannalla sijaitsevaan kaupunkiin, nimittäin Wettiniin. Paikka oli oikein karismaattinen linnoineen, kirkkoineen ja losseineen, mutta iltapäivä hämärtyi nopeasti ja lunta lensi niskaan semmoista tahtia, että kuvaaminen jäi vähemmälle - edes siitä linnasta en huomannut ottaa kuvaa. Pari otosta sentään tuli napsittua:

Wettinin sympaattinen minilossi
naapuri linnan juurella
lumipuu
maisemien ihailua
Paluumatkalla bongasin yhdestä kyläpahasesta aitaamattomat ruokakaupan roskikset, joista hain messiin parit paprikat ja patongit. Ihan nappilöytö, koska meidän lähistön supermarketin roska-aitaukseen asennettiin viime viikolla katto, joten niille roskiksille ei enää pääse pelkästään aidan yli kiipeämällä. Melkein pillahdin itkuun sitä uutuudenkiiltävää metallikattoa tuijotellessani, niin epäreilulta se tuntui. Dyykkaus on mulle paitsi syömäkelpoisten elintarvikkeiden pelastamista myös jännittävä aarteenetsintäseikkailu ja reissubudjetin pönkittäjä. Mutta niin se vaan on, että hyvien käyttötavaroiden heittäminen roskiin on normaalia ja hyväksyttävää, niiden hakeminen roskapöntöistä sen sijaan laitonta ja se yritetään kaikin keinoin estää.

Hullu maailma.

21 Feb 2013

Asunnottomuuden loppu



Oon tässä viime päivinä paitsi väsännyt minilumiukkoja myös käynyt tutustumassa pariin potentiaaliseen uuteen majapaikkaan. Hallesta on keskimäärin helppo löytää huone, mutta asetin mun tulevalle asumukselle pari tärkeää kriteeriä: huone ei missään tapauksessa saa olla kovin kallis (koska edellisen asunnon irtisanomisajan takia maksan siitä vielä seuraavat kolme kuukautta) ja kämppiksien on oltava lepposaa porukkaa. Edellisen kimppakämpän kaltaiseen paikkaan en missään nimessä halunnut enää päätyä.

Ensimmäinen vierailemani kämppä oli vähintäänkin persoonallinen. Olisin asunut kolmen taiteilijaluonteen kanssa ja se näkyi positiivisesti asunnon sisustuksessa. Valitettavasti muutoin mukavat kämppikset oli tupakoitsijoita ja saksalaisen tavan mukaan polttavat myös sisällä (tätä en ikinä tuu ymmärtämään..). Lisäksi asunnon lämmitys hoitui hiiliuunilla, mikä ei ehkä olis vilukissaystävällisin vaihtoehto, mutta kyllä mä yhden kevätkesän moisen kanssa oisin elänyt ongelmitta.

Toinen asunto oli ehdottomasti, no, järkyttävin koskaan näkemäni asunto. Rappukäytävän ikkunoissa oli kellertyneitä kiiltokuvia ja seinistä rapisi maali. Asunnossa asuisi mun lisäksi kaksi miestä kolmenkympin molemmin puolin. Jostain syystä eteisen seinät oli maalattu vaaleanpunaisiksi ja keskellä käytävää tönötti pieni muovinen joulukuusi koristeinaan käytettyjä teepusseja ja alumiinifoliomyttyjä. Keittiö oli iloinen tavaroiden sekamelska: jostain vedenkeittimen ja vanhan leipäpussin välistä kurotteli pystyynkuivunut huonekasvi, jota vastapäätä taas seisoi kaasuhella. Tiedoksi vain, että mä ja kaasuhellat ei tulla toimeen, koska pelkään sekä sytkäreitä että kaasua. Asunnon vessassa (jonka ovea koristi noin viisikymmentä Paavo Pesusieni -tarraa) ei ollut lainkaan käsienpesumahdollisuutta. Erillisessä, noin kolmen neliömetrin kylpyhuoneessa oli paksu kokolattiamatto, kuten myös siinä mulle tarjotussa huoneessa, sillä erotuksella tosin, että sen mun huoneen lattiamatto oli reunoista irti. Tulevat kämppikset eivät olleet edes paikalla, joten niiden olemus jäi täysin mysteeriksi.

Kolmas asunto oli täydellinen. Kämppikset oli tosi kivoja, huone olisi ollut puoliksi kalustettu (mikä ois ihan loistojuttu, kun otetaan huomioon että mulla ei oo oikein mitään huonekaluja!) ja sijainti oli hyvä. Koko homma oli vaan niin sopiva, ettei siitä oo sen enempää oikein mitään kirjotettavaa.

Sekä toisesta että kolmannesta asunnosta sanottiin, että voisin mielelläni muuttaa sinne. Molemmat asunnot oli samanhintaisia. Jotenkin tuntuisi luontevalta, että oisin valinnut sen kolmannen asunnon, mutta mulla on tällä hetkellä sellanen ihmeellinen itsensäkehittämisvaihe meneillään ja siks totesinkin, että toi kolmosvaihtoehto ois ollu liian mukava ja oisin päässyt kaikesta tosi helpolla. Sen sijaan mun tekis vähän mieli kurkistaa oman mukavuusalueeni ulkopuolelle ja siks sovittiinkin, että muutan parin viikon päästä tuonne kakkosasuntoon. 

Edellispäivänä kävin tutustumassa toiseen tulevista kämppiksistäni (toinen tulee reissuiltaan kotiin vasta kun oon jo muuttanut), ja tämä osoittautuikin tosi lepposaksi veikoksi. Palasin vasta joskus puoli neljältä yöllä takaisin tänne tämänhetkiseen kotiini - tunnit vierähti ihan huomaamatta geeniteknologiakeskusteluiden ja kulutuskritiikin parissa. Luulen, että päätös muuttaa tonne oli oikea, vaikka kauhulla ootan sitä kaasuhellaa...

16 Feb 2013

Sanojen voimasta

Oon jo pitkään pähkäillyt sitä, miten paljon sanoilla, tai no kielellä nyt yleensäkin, on voimaa. Kieli sekä yhdistää ja erottaa meidät. Se auttaa meitä ymmärtämään (tai väärinymmärtämään) toisiamme. Sanoilla on omat vivahteensa ja merkityksettömättömältä tuntuva sanavalinta voi yllättäen kääntää koko lauseen päälaelleen. Sanoilla on myös väliä kun puhutaan siitä, keitä me ihmiset oikein olemme.

Useimmat pysyvästi ulkomaille muuttaneet kai jossain vaiheessa pähkäilevät omaa identiteettiään. Mulla kyseinen vaihe oli vahvimmillaan noin puoltoista vuotta sitten. Mitäs sitä tässä nyt oikein ollaan? Passin mukaan suomalainen, oman mielikuvan mukaan nyt ainakin pohjoiseurooppalainen, mutta kuitenkin olo on niin kotoisa ja halu kuulua joukkoon on sen verran kova, ettei tekisi mieli määritellä itseään valtaväestöstä poikkeavaksi.

Siitä huolimatta olen tietysti erilainen. Ulkonäön ja kielitaidon perustella kukaan ei välttämättä arvaisi mitään, mutta on lukuisia pikkuseikkoja, joista mun suomalainen kasvatus, arvot ja mentaliteetti paistaa läpi. Ja mikä tärkeintä, musta ei tunnu saksalaiselta (mitä se saksalaisuus sitten ikinä onkaan) ja nää identiteettijutut on kuitenkin aika pitkälti tuntemusjuttuja.

Hallessa suurin osa opiskelijoista ei ole paikkakuntalaisia, joten jossain vaiheessa se kysymys sitten tulee: "Mistä sä olet kotoisin?" Suurin syy, miksi kyseinen kysymys sai mut aiemmin tosi vaivaantuneeksi on se, että sana 'maahanmuuttaja' on mun mielestä ihan käsittämättömän vastenmielinen siihen liittyvien negatiivisten mielikuvien takia. Sama vaivaa saksan kielen sanaa 'ulkomaalainen' (Ausländer). Keskustellessani uusien ihmisten kanssa törmään lähes jatkuvasti negatiivisiin kommentteihin niistä maahanmuuttajista/ulkomaalaisista tiedäthänsinä (lisää tähän sellainen tietynlainen merkitsevä katse).

"Mutta hei, mäkin olen maahanmuuttaja."
"Ei ei, en minä tarkoita sinua. Tarkoitan niitä ulkomaalaisia, jotka eivät osaa saksaa/tekevät rikoksia/elävät veronmaksajien kustannuksella/etelämaalaisia/muslimeja/arabeja/turkkilaisia..."

Kritisoimatta sen enempää ihmisten ryhmittelyä ylläolevien kaltaisten epämääräisten termien taakse vihdoin varsinaiseen asiaan: Mun tietääkseni maahanmuuttaja ja ulkomaalainen on sanoja, jotka määrittelevät vain sen, onko asuinmaansa kansalainen vai ei. Ja mä olen maahanmuuttaja, ja ulkomaalainen. Ja niitä tulen luultavasti olemaan koko loppuelämäni, enkä silti ansaitse sitä negatiivista leimaa, jonka yllämainitut, neutraaleiksi tarkoitetut sanat antavat. Sama koskee tietysti muitakin maahanmuuttajia kaikkialla maailmassa.

Siksi meidän kaikkien maahanmuuttajien ja ulkomaalaisten tulisi mun mielestä aktivisesti käyttää kyseisiä sanoja itsestämme ja sitä kautta osoittaa, että maahanmuuttajuus ja ulkomaalaisuus kertoo vain henkilökohtaisesta muuttohistoriasta, eikä niihin sisälly sen enempää negatiivisia kuin positiivisiakaan ominaisuuksia.

13 Feb 2013

Hengitä

Elämä on välillä aika hullua. En oo ihan varma, miten paljon omaa yksityiselämäänsä kannattaa vuodattaa tänne blogin puolelle, mutta toisaalta, ihmisiähän tässä vaan ollaan. Otin ja erosin viime viikolla pitkäaikaisesta poikaystävästäni ja siirryin samalla asunnottomien kirjoihin. Erosta ei sen enempää, mutta asunnottomana olo on aika monimutkaista. Koska mun lyhyen varoajan asunnonhaustakaan ei tahtonut tulla mitään, päätin lentää Suomeen pariksi kuukaudeksi, onhan meillä nyt lomaa. Just ku olin syöttämässä maksukorttitietoja varausohjelmaan mun paras kaveri sattui soittamaan ihan vaan jutellakseen mukavia. Kaveri mainitsi ohimennen, että sen kämppis lähti työharjotteluun Taiwaniin. Minä sitten innostuneena kyselemään, josko kyseisen kämppiksen huone olisi tyhjillään. Huoneeseen oli kuulemma tarkotus tulla alivuokralainen, mutta tyyppi ei vaan enää ollut ilmotellut itestään mitään ja huone tosiaan olisi tyhjänä seuraavat kuusi viikkoa. Aika uskomaton yhteensattuma. Lyhyen varmistuspuhelun jälkeen selvisi, että voisin muuttaa huoneeseen kämppiksen työharjottelun ajaksi. Jätin siis lentolippujen varaamisen sikseen ja nyt majailen väliaikaisesti tässä jättisuuressa huoneessa mun hyvien ystävien ympäröimänä. Mikä tuuri!

Semmosta se elämä välillä on. Huhtikuussa oon jälleen asunnoton, mutta siitä murehditaan vasta sitten. Nyt kun pahimmasta on kutakuinkin päästy yli, nautin tästä mahdollisuudesta viettää intensiivisesti aikaa kavereiden kanssa, yhdessä kun asutaan, ja oppia elämään vähän minimalistisemmin. Nyt jos koskaan on myös loistava tilaisuus miettiä elämän peruskysymyksiä ja laittaa asioita tärkeysjärjestykseen. Tehdä sellainen kunnon elämän kevätsiivous.

Haluaisin myös jakaa yhden parhaista neuvoista ikinä, jonka sain viime viikolla melkoisen heikkona hetkenä:
"just breathe." 

Kyllä se tästä.